Palkkaa ja priorisointia

Tuleville hyvinvointialueille on asetettu paljon toiveita. Alueilla onkin tulevaisuudessa iso vastuu. Ne päättävät lain mukaan jatkossa alueellaan palveluiden ” yhdenvertaisesta saatavuudesta,  tarpeen, määrän ja laadun määrittelemisestä, tuottamistavan valinnasta sekä tuottamisen ohjauksesta ja valvonnasta ja viranomaiselle kuuluvan toimivallan käyttämisestä.” Hoitosuhteen heikentyessä, usean alan kilpaillessa työvoimasta, ei onnea ja autuutta ole luvassa. Mielestäni tarvitsemme keskustelua, mitä palveluja ja missä laajuudessa voidaan jatkossa tarjota. Ainakin alkuvaiheessa hyvinvointialueiden rahoitus tulee valtiolta. Keskustelu priorisoinnista tulee viimeistään ajankohtaiseksi, kun valtion yleiskatteellinen rahoitus lakkaa. Mitä useampi osallistuu keskusteluun palvelujen priorisoinnista, sitä demokraattisempi tulos saadaan. Lakisääteiset velvoitteet on hoidettava. Haluaisin itse ”välttämättömien lähipalveluiden”, miten ne määritelläänkään tulevilla alueilla, säilyvän ympäri maakuntaa ja painopisteen olevan lapsissa ja nuorissa. Tällä hetkellä ainakin mielenterveyspuolella Pohjois-Savossa ollaan kaukana hoitotakuun tavoitteesta. Lapsista ei kannata säästää, tarvitsemme hyviä veronmaksajia ja viisaampia päättäjiä tulevaisuuteen.

Mitä ”kenttä”, tuntemani alan ihmiset odottavat muutokselta? Vastaus on valitettavan vähän. Raha se on, mitä alalla kaivataan. Minusta ei ole kuntien velvollisuus kilpailla palkoilla sote-henkilöstöstä, varsinkaan nyt hyvinvointialueille siirryttäessä. Tulevia hyvinvointialueitakaan ei saa asettaa kilpailutilanteeseen henkilökunnan saatavuudesta. Palkkatason on yksinkertaisesti noustava yleisesti. Poliitikkoja on varoiteltu osallistumasta erityisesti hoitoalan tuleviin palkkaneuvotteluihin. Höpötystä, sanon minä. Politiikka on puuttunut 2000-luvulla useaan otteeseen alan neuvotteluihin ja nyt olisi aika olla työntekijän puolella antamalla kuntatyönantajalle pelimerkkejä tuleviin neuvotteluihin. Tietysti poliittinen päätös on myös olla ottamatta kantaa. No miksi me sairaanhoitajat jaksetaan valittaa palkasta. Suomalainen korkeakoulutus, johon sairaanhoitajan koulutuskin kuuluu, on osaamisperusteinen. Osaamisen viitekehys tulee kahdeksan portaisesta Eurooppalaisesta tutkintojen ja osaamisen viitekehyksestä (EQF.) ja kansallisen tutkintojen viitekehyksestä (NQF). Tässä viitekehyksessä ammatti- korkeakoulututkinnot sijoittuvat tasolle 6. Kuntatyönantajan tilastosta (2019) esim. osaamistason 6 insinöörin palkka on keskimäärin 3214e ja kokonaisansio 3986e. Sairaanhoitajalla 2531e ja kokonaisansio 3251e. Peruspalkan ero näillä ammattiryhmillä on 680e. Tämä on varmasti yksi suuremmista asioista, mikä on vuosikausia, jopa vuosikymmeniä kaihertanut sairaanhoitajan mieltä. Sama ilmiö on havaittavissa myös lähihoitajien ja monen muun sote-ammatin osalla. Tähän tarvitaan muutos, jotta saadaan kansainvälisessä vertailussa kustannustehokas terveydenhuoltomme menestymään jatkossakin. Savolaisella itseironialla asian voisi tiivistää ” en ole kateellinen toisten palkasta, minun pitäisi vaan saada yhtä paljon”.

Heikki Miettinen, Sairaanhoitaja

Siilinjärvi, sd.